Eilen nähtiin pitkästä aikaa ala- ja yläasteporukan kanssa ja kaikki oli kun ennenkin. Elämäntilanteet muuttuu, mut jos oot joskus tuntenu jonkun ihmisen läpikotasin niin jollain tavalla tuut tuntemaan sen aina. Meitä erilaisia persoonia yhdisti se, että nähtiin toisiamme viis päivää viikossa yheksän vuoden ajan, ja nyt meitä yhdistää menneisyys ja ne muistot mitä niiden yheksän vuoden aikana on ehtiny kertyä. Simple as that.
Kasvettiin yhdessä omille teillemme ja nyt palattiin takasin!
Vanhojen muisteleminen on haikeeta, ja tällasessa elämäntilanteessa, missä ei oikeen tiedä mitä tuleman pitää, on vaikee olla tekemättä sitä. Varsinkin jos on mä, koska mä rakastan (ja samalla vihaan) nostalgisointia. Odotan kyl malttamattomana syskyä vaikken tiedäkkään mitä kaikkee tapahtuu. Ja kukapa tietäis, sehän on se paras juttu. Ennalta-arvattava ei oo hauska.
Mielikuvituspoikaystävä oli hauska ja nerokas teos, semmonen mihin tuun varmasti tarttumaan myöhemminkin elämässä. Riippumatta siviilisäädystä, sukupuolesta tai elämäntilanteesta voin kyllä suositella ihan kaikille, vaikka ihan vaan sen huumoriarvon takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti